Kustantaja: Aarni 2019
Sivumäärä: 186
Hitonhauta on hyvin mielenkiintoinen kauhunovellikokoelma. Kuusi tarinaa eivät varsinaisesti liity toisiinsa, mutta niissä kaikissa on selkeästi samaan maailmaan perustuva logiikka. Heinola on punonut suomalaiseen muinaisuskoon omia elementtejään, joissa puolielävät näkyvät mitä moninaisimmin tavoin.
Tarinat ovat hirvittäviä ja makaabereja, juuri kuten kuuluukin. Ihmiset käyttäytyvät kieroutuneesti tai julmasti toisiaan kohtaan jo ennen yliluonnollisten hahmojen esiinastumista. Lukiessa huomasin siristeleväni silmiäni, alitajuntaisesti pyrin näkemään vähemmän mitä teksti syötti mieleen. Tässä kehdataan mennä yli eikä onnellisia loppuja kannata toivoa.
Tekstissä osataan hienosti kuvata epäluonnollisia ilmeitä, joissa on jotain pielessä, vaikka ne pyrkivät näennäisellä hymyllään rauhoittamaan toista, tai miltä tuonpuoleisen, jumalankaltaisen olennon nimi kuulostaa ilman ihmisen sanoja.
Novellikokoelmassa käytetään paljon näkökulmatekniikkaa ja ajassa siirrytään runsaasti edestakaisin. Näkökulman vaihtaminen toimii suurimman osan ajasta ja on hyvä tehokeino, mutta ensimmäisessä novellissa sitä tapahtuu kolmen eri hahmon välillä samassa ajassa ja tilassa ilman typografista vihjettä. Asiasta pääsee kyllä jyvälle hetken hämmennyksen jälkeen, mutta se tuntuu lyhyessä novellissa turhan raskaalta vielä raskaamman tarinan kanssa. Toisaalta, eihän tämän lukemisen kevyttä kuulukaan olla.
Viimeisen luvun noaidi tuntuu myös hieman uhkarohkealta. Vaikka ei suoraan alleviivata, että kyseessä on saamelainen, niin tapahtumapaikka on Pohjois-Suomessa, hahmo on nimetty noaidiksi ja eikä hän jaa ulkopuolisille omassa perheessä kulkevia tietoja. En kuitenkaan ole saamelainen, joten en ota sen enempää kantaa representaatioon tässä kohtaa. On olemassa varmasti asiasta paremmin tietäviä ihmisiä.
Kauhusta pitäville tämä on selvä lukuvalinta. Annan myös bonusta hääkruunujen mainitsemisesta pariin otteeseen, sillä tätä hienoa vanhaa suomalaista tapaa ei muisteta tarpeeksi.